Perinteiden muutoksessa

Meillä kaikilla on erilaisia perinteitä. Usein ne perinteet ovat sidoksissa erilaisiin pyhiin, kuten jouluun. Meidän perheessä on jouluaattona katsottu joulurauhan julistus, syöty riisipuuro ja menty sitten taloyhtiön saunaan. Tietystä tapahtumakulusta jouluaattona on pidetty kiinni parisenkymmentä vuotta. Se on muodustunut perinteeksi.

Perinteen muuttaminen on vaikea asia. Se on vahvasti sidottu omaan kuvaan lapsuudesta, tiettyyn pyhän viettämisen tapaan ja yksinkertaisesti asioiden kuuluu vain tapahtua sillä tietyllä tavalla ja kaavalla. Jos tehdään toisin, on kaikki pilalla. Tai sitten ei ehkä olekaan.

Tänä vuonna meillä muutettiin perinnettä isosti. Taloyhtiön saunan sijasta menimme Harjutorin julkiseen saunaan. Tuntui kuin olisi astunut toisten perinteeseen, josta ehkä muodostuu myös itselle uusi joulunvieton osa. Korttelisaunat ovat katoavaa kaupunkikulttuuria. Niiden perään on huudeltu ja niitä harvoja olemassaolevia leimaa jo kulttimaine.

Saunojia ei Harjutorilta puuttunut jouluaattona. Lauteille mahtui hyvin porukkaa ja vastat viuhiuvat useammassa kädessä. Löylyä sai lisää tasaisin välein ja välillä piti käydä vilvoittelemassa. Kaupunkilaisten kylpijöiden jatkumoon liittyminen tuntui rauhoittavalta, turvalliselta. Kulkeminen pakkasessa korttelikaupalla saunalle toi kälyni mieleen lapsuuden saunamatkat talosta järvenrannalle.  Vastan tuoksu ja tuntu iholla oli taas itselle se lapsuuden saunareissuihin palauttava. Jaffa-pullon avaaminen pirttipöydän ääressä ja lähiviikkojen tapahtumien ihmetteleminen oli omiaan rentouttamaan joulunjuhlijat. Löylyistä vartaloon jäävä lämpö ei hävinnyt edes paluumatkan tuulessa. Ilta meni vastan tuoksua, viileää jaffa-pulloa ja löylyjä muistellessa.

Seurueemme oli hieman yllättynyt saunojista. Jostain syystä olimme etukäteen kuvitelleet lauteille enemmän keski-ikäisiä ja mummoja. Ainakin naistenpuolella saunojien keski-ikä pyöri kolmenkymmen kieppeille. Tämä ehkää kertoo Harjutorin saunan lähikortteleista enemmän kuin suomalaisesta joulusaunaperinteestä.

p.s. Meillä myös kuuluu unohtaa aina purkkiherneet mikroon. Tänä vuonna ne kyllä unohtuivat purkkiin asti.

Lähellä, lapsuuden maisemissa

Kun oli lapsi, lähimetsä oli tärkeä paikka. Itseasiassa lähimetsiä oli monta. Oli se metsä, jossa kasvoi harvasti mäntyjä ja sen toisella puolella olevan kävelytien näki jo ennen kuin astui metsään. Se oli se männikkö, jonka kautta kuljettiin kouluun joka arkiaamu. Tärkein lähimetsä oli itseasiassa aika kaukana. Sinne käveli kymmenisen minuuttia ja piti ylittää iso tie. Sinne veti puiden välissä kiemurteleva puro. Usein sinne mentiin leikkimään ja nujakoitiin siitä kuka saisi sillä kerralla virrassa olevan pienen "saaren" itselleen.

Lähellä oli todella laaja käsite lapselle. Minulle, ja varmaan talojemme muillekin lapsille, lähialuetta oli koko Kevätkumpu. Me saatoimme lähteä leikkimään Kolmosessa olevaan leikkipuistoon tai Kakkosen hiekkakentälle. Lähialuette ei ollut korttelimme vaan yli kilometrin säteellä olevat asiat. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että emme lähteneet keskustan suuntaan lähes koskaan. Meidän lähialueemme oli kodista merelle päin, ei sisämaahan. Lähiö, ei keskusta.

Me myös nimesimme paikkoja. Osa nimistä oli yleisemmässäkin käytössä, kuten Roskamäki. (Tarinan mukaan se on ollut kaatopaikkana joskus, mutta peitetty jo ajat sitten.) Itselle tärkein paikka oli ehkä Tulivuorenmäki. Kyse on hyvin matalassa nyppylästä, mutta sen metsänpuoleinen osa oli hyvin pitkä ja se oli koko talven paras pulkkamäkipaikka. Mäki on todennäköisesti muodostunut lähitaloja rakennettaessa siirretystä maa-aineseksesta. Muodoltaan se muistutti tulivuorta, mistä nimi osittain johtuu. Mäki on edelleen paikalla. Nyt vain puuttui pulkka millä laskea sitä. Lunta olisi kyllä ollut tarpeeksi.

Tiet, jotka risteävät jossain muualla

Kun istuu bussissa ja pimeys on ikkunan takana tummempaa kuin mustan takin vuori, pohtii koska on oikeasti aika jäädä pois. Tuntemattomille seuduille matkatessa ei voi kuin luottaa annettuihin ohjeisiin, aika-arvioihin ja omaan tuntemukseen. Tai sitten rohkeasti kysyy vierustoverilta. Joskus sen uskaltaa tehdä, mutta yleensä vain toivoo, että painaa nappia juuri ennen oikeaa pysäkkiä.

Pimeydessä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Silti sen katsominen lasin läpi on lähes yhtä tuskaista kuin sen syleilyssä seisominen. Vaikka tietäisi tien kohtaavan toisen ja lopulta määränpään, on askelissa silti epävarmuutta tai valheen täyttämää rohkeutta. Jokainen askel on otettava, vaikka ne veisivät taaksepäin, kohti kahden muun tien risteymää. 

Seurasin ikkunasta vierasta maisemaa ja harmaita pilviä. Vilkuilin pysäkkien nimiä ja odotin. En luottanut aika-arvioon enkä oikein ohjeisiin. Oma pelko pysäkin ohi ajamisesta oli liian vahva. Kunnes tuli mutka, toinen ja alamäessä rakennus, päämäärä. Sitten pystyi taas helpommin hengittämään. 

Ehkä olisi kuitenkin pitänyt ajaa ohi ja katsoa missä tie loppuu. Mitä vielä ikkunan takaa näkyy. Missä vaiheessa kaupunki olisi muuttunut pelloksi, tie poluksi ja oma matka paluuksi. Ehkä olisi pitänyt odottaa pimeyttä ja sen syleilyä. Mustan puhuvaa kaupunkia ja niitä teitä, jotka risteävät tulevaisuudessa. 

Uusia alkuja pimeyden keskellä

Tänään on pyhäinpäivä. Omien läheisteni haudat ovat toisella puolella maata, joten kynttilöitä olen sytyttänyt vain kotona. Sen sijaan, että olisin muistellut suuressa surussa mummoja ja pappojani, olen ihmetellyt uutta elämää.

En ole oikeastaan viherpeukalo ja teen oikeastaan lähes kaiken väärin liittyen kasveihin. Jos minulla olisi piha, se varmasti eläisi aivan omaa elämäänsä. Sen takia on ihmeellistä, kuinka näin pimeänä vuodenaikana huonekasvini villiintyvät uuteen elämään.

Saint Paulia on puskenut itsensä multakerroksen alta näkyviin marraskuun lyhyeen auringonpaisteeseen.

Peikonlehden uusin lehti on vasta avautumassa rullalta. Tätä vaihetta on kestänyt noin viikko. 

Onkohan nyt oikea aika lopettaa ravinteiden antaminen? Mullat ainakin vaihdoin ruukkuihin ihan vääränä kuukautena, syyskuussa nimittäin. Ympärillä alkava uusi elämä on ollut myös puikoilla. Taas tänä syksynä on saanut neuloa töppösiä pieniä jalkoja varten. Uskoisin mummojeni vain olevan hyvillään, että ympärilläni on uutta elämää, uusia alkuja.