Tuhansia vuosia vanhoja sotilaita ja vähän nuorempia kenkiä

Ihan viime hetkellä, mutta vielä ennättäen kävin tänään katsomassa Vapriikissa Terrakottasotilas-näyttelyn. Kaivaushistorian osalta näyttely antoi uutta tietoa minulle, mutta muuten oli aikalailla ennestään tuttua Kiinan historiaa. Näyttelyssä sai kuvata, mutta en kovinkaan montaa kuvaa kuitenkaan ottanut.

Terrakottasotilaiden yksityiskohtaisuus oli ihailtavaa.
 Käsien asento viittasi siihen mitä niissä oli kannettu, mutta arvailun varaan asia jäi.  

Poltettu savi on kestänyt paljon, mutta ei kaikkea. 

Kahdessa eri pienoismallissa oli kuvattu terrakottasotilaiden tekoa vaihekerrallaan.
Olisin halunnut videokuvata sen, mutta näyttelyssä oli todella paljon väkeä ja kuvaaminen oli vaikeaa.

Minulle uutena tietoa olivat kaivauksista löydetyt terrakottalinnut ja -eläimet.
 Tämä kurki oli aivan uskomattoman näköinen ja oikean oloinen.

Terrakottasotilaita enemmän minua kiinnostivat kolmannesta kerroksesta löytyvä kenkänäyttely. Kuvia tuli otettua kolminkertaisesti. Muutama ihanuus tässä:

Monet kengistä oli todella kauniita, mutta samalla niin pieniä, etteivät ne koskaan mahtuisi  minun jalkaani. Suomalaisessa kenkäteollisuuden historiassa ei ole hävettävää ainakin tuotteiden muotoilun ja ulkonäön perusteella.

Kuka tässä asuikaan

Aloitan sanomalla Helsingin Sanomien onnistuneen pyhäinpäivän lehdessä. Artikkeli Runon ja surun kodista oli hieno. Annu Karuvuori osoitti asiantuntemusta; ei vain Saima Harmajan osalta vaan myös tilan ymmärtämisen osalta. Artikkeli jätti kysymyksen siitä kuka on asunut minun kodissani? Vähän samaan tyyliin kuin kolme karhua sadussa kysyvät.

Erityisesti teksti sykähdytti minua Harmajan elämän avaamisella hänen kotinsa, hänen elätyn tilansa kautta. Oli myös hienoa nähdä  kuinka hänen kotinsa oli säilynyt suvussa, mutta saanut muuttua ja rakentua asunnossa eläneiden ihmisten mukaan. Asioita oli säilynyt ja säilytetty, mutta silti läsnä oli asukkaiden elämä. Ei eletty pyhäkössä.

Kun asuu vanhassa talossa, sellaisessa, jota ovat asuttaneet useat ihmiset ennen minua, herää uteliaisuus siitä kuka, miksi ja milloin on ollut näiden samojen seinien ympäröimänä. Millaisista asioista muodostuivat heidän kotinsa? Olivatko seinät valkoiset, kuten minulla nyt? Milloin on purettu se seinä, josta hieman kohoileva parketti kertoo?

Saima Harmajaa löytyy kirjahyllystäni. Hän ei ole yksin hyllyssäni. Vieressä on Edithiä, Tilmaa, Hiljaa, Ailaa, Einoa... He kaikki asuivat jossain ja joku asuu ehkä heidän kodeissaan.

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä näin Harmajan haudan, koska samassa rivissä
 oli ystäväni isovanhempien hauta. Sattumaa, osittain.
Aamun ja illan kohtaamiset täydensivät toisiaan.

Pyhäinpäivä - muistamisen ja elämisen päivä

Eilen, pyhäinpäivänä, muutama ystäväni sanoi, etteivät muista lapsuudestaan päivään liittyviä tapahtumia tai tapoja. Minäkään en muista mitään erityistä. Meillä edesmenneiden muistaminen oli ja on läsnä jokaisessa päivässä. Niissä kannetuissa muistoissa, jotka meille jo pienestä pitäen jaettiin. Lapsuuden kaupungin rannoissa ja kaduissa, papan rakentamissa taloissa, mummon bingohallissa, kauppareissujen hautausmaapiipahduksissa, kosken pauhunnassa, ukin tallentamista maisemista, Marjamäen mökin portaissa... 

Eilisessä pyhäinpäivässä oli läsnä kaksi sellaista asiaa, jotka nostivat päivän muiden joukosta. Ensimmäinen oli paluu ystävieni perinteeseen. Vuosien sitten minulla oli mahdollisuus osallistua heidän tapaansa grillata pyhäinpäivän iltana ja sen jälkeen kävellä Hietaniemen hautausmaalla. Eilen olin jälleen osa tätä kokemusta. Nyt mukanamme oli paljon tuoretta surua ja muistoja. 

Toinen asia oli minun kynttilässä läsnä olleet ihmiset. Itselläni oli mielessäni jo aamusta lähtien ollut opiskelukaverina Louna ja hänen poismenonsa joitakin vuosia sitten sekä viime vuonna menehtynyt Seppo-serkku. Molemmat olivat saaneet elää hienon elämän. Ja minäkin sain jakaa heidän matkaansa. Läsnä olivat tietenkin myös mummot, ukki, pappa, isotäti... ja ei vain siinä kynttilässä vaan koko kävelyssä, matkassa, päivässä ja jokaisessa päivässä eteenpäin. 

Ystäväni Hietaniemen kynttimeressä.
Meidän kahdeksan ystävän surut olivat siinä rinnakkain.

Päivään kuului myös paljon aurinkoa (Aurajoen rannalla), naurua ja hymyjä. Uutta elämää pienten pellavapäiden muodossa ja suukkojen ja halien virtaa. Oli ihana päivä. Kaikessa. Kahdessa kaupungissa. 

Hämeenlinnan jälkeen

Minun piti mennä ensi kuun alussa Hämeenlinnaan konferenssiin. Se peruuntui.

Istuin tänään Q-teatterissa ystäväni ja hänen puolisonsa kanssa katsomassa Juha Itkosen Hämeenlinna-näytelmää. Esitys sai tunteiden kirjon esiin. Stereotypiat pikkukaupunkiympäristössä toimivat. Kaupunkikritiikkiä niin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa kohtaa satoi ihmiskohtaloiden käsittelyssä.

Mielenkiintoista oli seurata näytelmään rakennettuja kaupungin määrittelyjä. Kuinka Helsinki rakentui pitkän linjan pääkaupunkilaiselle toimittajalle tietyistä rajatuista kortteleista ja kantakaupungin osista. Tai kuinka Tikkurila oli Helsinkiä, kun katsoi maailmaa pikkukaupungista tunnin matkan päästä. Itkosen kaupungin määrittäminen oli hyvin perinteisellä linjalla. Tietynlaiset ihmiset asuvat tietynlaisella alueella ja he elävät tietyllä tavalla. Pikkukaupungit ovat kuolevia, jos ei muusta syystä niin siellä asuvien ihmisten takia.

Korviini jäi soimaan ajatus siitä, ettei tilaa koeta, koska sitä eläessä ei enää huomioida sitä. Ei kuulla sen ääniä, nähdä mitä se on. Sen läpi vain kuljetaan suorittaen ne asiat mitä varten tila on. Kokeminen muuttuu suorittamiseksi kun tiloista tulee toistuvia elettyjä tiloja?

Kuinka montaa suomalaista kaupunkia näytelmä olisikaan voinut kuvata, jos otsikkoon olisi vain vaihdettu jonkun toisen kaupungin nimi? Kuinka paljon meillä onkaan kuolevia kaupunkeja, joissa ihmiset elävät muuta kuin haluamaansa elämää?

- - - -

Pienessä teatterisalissa istuessa tuli mieleen alkuperäisen teatteriseuralaisteni kanssa istutut kymmenet näytökset vuosien takaa. Ja Neiti K:n tänä iltana lausuma muisto kulttuurin vaikutuksesta sieluun sopi niiden muistojen kanssa kuin nakutettu yhteen. Koska se oli se vuosi, kun elämä pikkukaupungissa oli pelkkää kulttuuria ja kartanoelämää.