Kesäteatteria kotipihalla ja ihmemaassa

"Kesä ja teatteri ne yhteen soppii, huomenna mennään..."
Kesäteatteri on tullut vähitellen osaksi kesiäni ja erityisesti se on luonut yhden toistuvan kesäperinteen, josta kohta lisää. Tänä kesänä olen käynyt katsomassa kaksi erilaista esitystä. Heinäkuussa kävin katsomassa Suomenlinnassa Ryhmäteatterin version Liisa Ihmemaassa -näytelmästä. Viime viikolla kävin katsomassa Kangasniemellä Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha -musiikkinäytelmän. Suomi on täynnä kesäteattereita. Niiden tarjonta on laajaa ja taso sekalaista.

Liisan käsiohjelma oli hyvin valoisa ja pirteä.
Esitys itsessään oli paikoin aika tummasävyinen ja oli ihan ymmärrettävää,
ettei sitä suositeltu alle 7-vuotiailla.
Nimiosassa näytellyt Anna-Riikka Rajanen onnistui Liisana vangitsemaan
katsojan jo alkumetreille kiinni tarinaan. 

Liisa Ihmemaassa oli katsomiskokemuksena lähellä edellisenä vuonna näkemääni Robin Hoodin sydäntä. Ihan samaan tasoon esitys ei yltänyt, mutta paikoin nauratti lähes yhtä paljon. Steampunkista oli saatu puvustukseen ja lavastukseen hyvää ulottuvuutta, mutta vielä rohkeammin olisi voinut joillakin ideoilla leikkiä. Muistojen kotipiha oli hyvin erilainen esitys, koska jo käsikirjoitus lähtee eri lähtökohdista. Sota-aikaa ja evakkomatkoja kuvaavan esityksen lavastus ja puvustus tukivat hyvin tarinaa.

Kuten teatteriesityksiä tavallisestikin, ei myöskään Muistojen kotipihaa saanut tallentaa.
Kuva napsattu käsiohjelman sivulta, josta löytyy kaikki (paitsi yksi) esityksen lauluista.
Päärooleissa esiintyivät Marko Maunuksela ja aiemmilta vuosilta tuttu Mimmi Rantala. 

Molemmat kesäteatteriesitykset olivat musiikkikappaleita, mutta Muistojen kotipihassa oli onnistuttu laulun saralla paremmin. Toisaalta, jos päärooliin on valittu tangokuningas ja laulaja, kertoo se oikeasti jo paljon musiikillisesta tasosta. (En osaa sanoa mitään Liisan näyttelijöiden musiikillisesta urasta, mutta samanlaista voimaa ja kantavuutta esityksen kappaleissa ei ollut kuin Muistojen kotipihassa.) Toisaalta sen esityksen painopiste oli enemmän lauluissa kuin Liisassa, jossa taas dialogi oli paikoin kutkuttavaa eri aikakausien ja ilmiöiden yhdistelyä. Muistojen kotipihassa dialogia oli selkeästi vähemmän, mutta ne kantoivat tarinaa hyvin eteenpäin. Harmillista oli, että karjalainen nuotti ja sanasto olivat paikoin kadoksissa. Hidas savolainen oli laitettu puhumaan kuin nopea karjalainen ja kaikki karjalaiset puhuivat kuin hitaat savolaiset. Hups keikkaa ja trallallaa. Toisaalta Muistojen kotipihaa oltiin tultu katsomaan laulujen ja muistojen takia, ainakin kyynelistä ja taputuksista päätellen. Liisaa taas ehkä tutun tarinan uuden version takia.

Syvälahti on tanssilava, mutta sopii myös kesäteatteriksi.
 Ensimmäisen kerran itse olen käynyt Syviksessä muistaakseni kesällä 2004.
Muistojen kotipiha oli kolmas Teatteriosuuskunta EStaten esityksistä Syvälahdessa, jonka olen nähnyt.
  Ja siinä se minun uusi kesäperinteeni onkin: kerran kesässä Kangasniemelle katsomaan
 ystävää lavalla. Mitäköhän ensi kesänä on luvassa...
Toisaalta myös Suokin kesäteatterissa olen nyt käynyt peräkkäisinä vuosina,
 joten ehkä sekin alkaa muodostua perinteeksi.

Ajatuksenani oli käydä katsomassa vielä esimerkiksi Rantasalmella Nummisuutarit, mutta valitettavasti kesä on täyttynyt menoista ja reissuista niin, ettei ole ollut mahdollista. Syksyn teatteriohjelmistosta on jo bongattu Supernaiivi (mainos oli Liisan käsiohjelmassa) ja Logomossa esitettävä Kvartetti.


- - - -

Missä on tullut käytyä:

Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa
Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha

Triennale ja sen seitsemän mäkeä

Lahti, nuori kaupunki. Ennen tunnettiin Hollolan Lahtena. Nyt toriparkkiremontin sekoittamana kaupunkina.

Tämän kesän matkustuskohteista yksi odotetuimmista. Kahdesta syystä: 1) sukulaiset ja 2) Julistetriennali. Lahti on minulle ollut hieman vieras kaupunki, vaikka siellä olen usein käynyt lapsena ja jonkin verran myös työasioissa. Tälläkään matkalla ei vielä kaupungin historiasta saanut kuin raapaisun, mutta aika hyvän sellaisen.

Oppaanani ja seuranani oli paikallinen, joka tiesi erikoisia asioita kaupungista. Hän osasi kertoa missä oli ennen ollut julkinen sauna, mistä Humpulankatu on saanut nimensä ja kuka on lahjoittanut minkäkin patsaan kaupungin puistoihin.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme kaupungin toiselle puolelle maauimalaan uimaan.
Ensimmäistä kertaa sain uida hyppyrimäessä. Loistava tilallinen ratkaisu kaupungissa. 

Julistetriennalesta saimme ensimmäisiä vinkkejä päiväkahvilla ollessamme.
Toriparkin rakennustyömään yksi sivu oli peitetty erilaisilla julisteilla. Niitä ehti ihailla
cappuccinoa juodessa. 

Näimme useita patsaita kiertäessämme kaupungin puistoja.
Launeneidot oli mielenkiintoinen suihkulähde.
Sen on kaupungille lahjoittanut aikoinaan panimo, joka toimi mäen alla.

Lahden Julistetriennale on auki maaliskuuhun 2015. Me päädyimme katsomaan ensin Triennale+ -näyttelyn Historialliseen museoon ja sen jälkeen vasta varsinaisen Julistetriennalen.

Yksi Triennale+ -näyttelyn mielenkiintoisimpia julisteita. 

Tapani Aartomaan suunnittelema Opettajain lehden kansi oli osa Aartomaasta kertovaa näyttelyn osaa.
Oli pakko ottaa tästä yksittäisestä lehdestä kuva kaikkien opettajaystävieni nähtäväksi. 

Tämä viehkeä teatterifestivaalin juliste oli yksi niistä, jotka kiinnittivät huomioni. 

Varsinaisesta triennalista en ottanut kuvia, koska kamera unohtui laukkuun. Siellä oli kuitenkin useampi julisti, jotka jäivät mieleen. Varsinkin ympäristökatastrofeja ja kirjatapahtumia kuvaavia julisteet olivat mielenkiintoisia ja hyvin eri tavoin toteutettuja.

Kiersimme ylös ja alas Lahtea. Kaupunki on mäkinen ja jokaisen mäen päällä on jotain uutta, erilaista. Helle hieman harmitti, mutta tarpeeksi aikaisin kun lähti liikenteeseen ja istui useasti puistoissa varjossa jaksoi useankin tunnin. Söimme Hallissa ja Mamma Mariassa, molemmat tunnelmallisia paikkoja.

Ehkä vierailun merkittävistä hetkistä oli kaupungissa 40 vuotta asuneen oppaani toteamus siitä, että kaupungin näkee ihan eri tavalla, kun sitä esittelee toiselle. Paikallinen muuttuu oppaaksi ja opas esittelee kaupunkinsa kuin se olisi enää hänen arjen tilansa vaan kerroksia historiaa.

Nauroimme paljon, ja varsinkin tämän Taidelainaamosta bongaamamme taulun nimelle. 

Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)

Päiväkävelyjä ja yölenkkejä

Talonvahtiviikkooni on kuulunut myös kävelyä. Olen lähes joka ilta/yö kävellyt saman lenkin, joka lähtee talon takaa ja tulee takaisin talolle, eikä tarvitse edes kääntyä takaisin. Vielä metsä on rauhoittanut hyvin helteisen päivän jälkeen.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki.... 

Auringonlaskun kävin katsomassa useampana iltana harjun korkeimmalla kohdalla. 

Näistä puista sain voimaa viikon aikana.
Ne muistuttivat, että hyvin karuissakin oloissa voi selvitä. 

Paratiisini tien päässä. 

Serkkuni oli yökylässä. Valvoimme myöhään saunoen ja grillaten. Heräsimme lauantaina myöhään ja vietimme rennon aamiaisen ja pelihetken, ennen kuin lähden saattamaan häntä junalle. Saattoreissuumme kuului piipahdus Pompotissa (oli pakko päästä sinne uudelleen). Molemmat löysimme pieniä asioita, jotka oli pakko hankkia. Kun olin saanut serkkuni junaan suuntasin kävelylle Rautatienpuistoon. 

Kävelylenkkini loistava aloitus.
Kulutin varmaan viisi minuuttia kyltin luona ennen varsinaiseen alueeseen tutustumista.
Kehitysidea: Rautatienpuistosta saisi hyvän selostetun kävelylenkin, jos
 esim. qr-koodeja hyödyntämällä omasta puhelimesta voisi kuulla talojen historian.  

Talojen väritys kiinnitti huomioni ja jäin pohtimaan onko niitä säännelty jotenkin?
 Ainakin Porvoossa tiettyjen vanhojen talojen maalaminen on sallittua vain tietyillä väreillä ja sävyillä. 

Jälleen tuli mieleen hetkellisesti lapsuuden Lappeenranta. Jopa pihassa oleva auto kutkutti muistia. 

Millä vuosisadalla sitä olinkaan?
On hienoa, että historiallisesti säilytetyissä kortteleissa on
 huomioitu katulamppujen ulkonäköä myöten aika.

Rautatienpuiston jälkeen kiipesin vielä uimalan torniin. Oli nähtävä kaupunki vielä ylhäältä. 

Hieman erilaiset näkymät kuin Puijosta vuosi sitten. Joka suuntaan oli metsää ja taloja.
Onko Suomi tosiaankin tuhansien järvien maa?

Kurkkasin alas portaikkoon. Uskomaton näkymä lasiseinästä, mutta
samalla piti astua taaksepäin. Liian korkealla minulle. 

Tornin seinässä ollut lause kiteytti tämän viikon, vaikka en aivan tekemättömänä ollutkaan.
Kävelyn jälkeen hetken oleilu sopi hyvin.