Kun omena putosi päähän

Myönnän. Olin tänään ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen poimimassa omenia. Oli hauska kiivetä tikkaille noukkimaan hedelmiä mahdollisimman korkealta. Olisin halunnut kiivetä puuhun, mutta Sakari kielsi. Oli kuulemma liian vanha puu, oksat olisivat voineet katketa.

Saimme kerättyä seitsemän paperikassillista omenia kahdesta puusta. Aivan mieletön määrä jäi vielä jäljelle puihin ja maastakin löytyi jo kymmeniä hedelmiä. Äsken saimme ensimmäisestä pussillisesta tehtyä hilloksi. 10 litrasta omenalohkoja tuli noin 5,5 litraa hilloa. Olimme laiskoja emmekä kuorineet omenia. Saadaan vielä muutama ilta urakoida omenakassien kanssa, ennen kuin kaikki on säilötty. 

Välillä oli tikkailla kurottauduttava aika korkealla saadakseen kypsiä omenia. 

Poiminnan jälkeen Sakari sahasi polttopuita. (Yritti se saada miutkin moottorisalla huristelemaan, mutta en kokenut sitä ollenkaan omaksi jutukseni.) Minä kuljeskelin pihalla ja yllättäin muistin erään keskustelun lähes kuuden vuoden takaa. Olin työnohjauksessa silloin esimiesasemani takia. Jostain kumman syystä sillä kertaa työnohjauksessa hyvin painokkaasti sanoin siitä, ettei minusta koskaan tule ihmistä, jolla on omakotitalo. Työnohjaajaani nauratti. Se hetki kaivautui jostain mielensyövereistä esiin nyt, kun anoppilan pihalla kuljin syysauringon valossa ja nautin tehdystä työstä.

En ole muuttamassa omakotitaloon. Ainakaan vielä. Mutta ne kerrostalotytön ajatukset, jotka silloin minulla olivat, alkavat vähitellen väistyä. Ehkä taustalla on Sakarin puhe omakotitalosta tai sitten minun oma haluni saada lisää tilaa ympärilleni. Ihan kuin nykyinen neliömäärä ei riittäisi. Tai sitten kyse oli vain täydellisestä rentoutumisen hetkestä ja onnesta, jossa aivan kaikki tuntuu mahdolliselta. Jopa oma kasvu joksikin muuksi, kuin mitä on aiemmin kuvitellut. Tänään oli aika täydellinen syyspäivä. Kirpeän lämmin ilma, omenoiden tuoksu ja leppoisa tuulenvire. 

Palaten vielä tämän blogipostauksen nimeen.... Minulla putosi useampikin omena päähän, kun ravistelimme omenia oksista. Se ei ollut ollenkaan kiva tunne. 

Viileyttä ja viipellystä

Laitoin villasukat jalkaan. Ulkona oli äsken kylmä syödä illallista, vaikka aurinko vielä ylti terassinlaudoille asti. Tuntui kuin syksy olisi tullut loman päättymisen myötä.

Muistan, kun tein näitä polvisukkia ja kuinka harmitti, kun kirjava lanka loppui.
Onneksi värjyri lupasi lähettää Yhdysvalloista tummaa sävyä olevaa ruskeaa, kun kirjavaa ei enää
heiltä saanut. Siitäkin on jo aikaa.. ainakin viisi vuotta. 

Kun aamulla kävelin rautatieasemalta toimistolle, tunsin kuinka levännyt olin. Loma ei ollut puuduttanut minua puhki, vaan askel oli kepeä - tai kuten minulle on sanottu - tuttua viipellystäni. Jossain kohtaa lomaan tajusin, ettemme tule tekemään kaikkea sitä mitä olin ennen lomaa ja loman alkupäivinä keksinyt meille. Viimeisellä viikolla hieman harmittelin Viron kierroksen siirtymistä tulevaisuuteen, Repoveden vaelluksen jättämistä lämpiminpiin öihin, Hviträskiin pyöräilyn totaalista unohtamista ja joka kesäisen Turkuun 'kotiinpalaamisen' ensimmäistä pois jääntiä. Tänä aamuna olin niistä kuitenkin onnellinen. Olin levynnyt ja rauhallinen. Loma oli meidän näköinen, hieman laiska, mutta kekseliäs ja täynnä yllätyksiä. Molemmin puolisia.

Lomalla vaasissa oli useampaan otteeseen vaaleanpunaisia liljoja.
Ne saivat erityisen merkityksen meillä.

Syksyltä tänään kuitenkin tuntui. Pohdin aamulla kuinka erilaista nyt oli loman jälkeen kulkea kaupungissa kuin taas silloin heinäkuun alussa, kun kävelin toiseen suuntaan, kohti ensimmäistä lomapäivää. Oli viileämpää, en ollut pukeutunut kesämekkoon ja ympärilläni oli enemmän sen näköistä porukkaa, joka on menossa töihin eikä terassille. Olo oli enemmän syksyä syleilevä kuin sitä odottava ja pelkäävä. Ehkä se kertoo edessä olevien asioiden selkeydestä ja määränpäiden näkymisestä.

Voiko syksyä olla ilman ensimmäistä kirjastokäyntiä ja isoa pinoa kirjoja? Ei. Eikä sitä näköjään voi olla ilman kahta lukupiiriä. Huomenna ilmoittaudun balettiin ja torstaina kokeilen uudestaan saanko maastavedoissa 30 kiloa ylös. Loma toi voimia kroppaan, niitä ei saa kadottaa syksyn tohinoiden keskellä. Ehdin itseasiassa hyvin paljon kaikkea lomalla. Luin viisi kirjaa, näin kosken kuohunnat ja järvenrantoja. Soudin, uin, pyöräilin ja poimin marjoja. Söin hyvin kotona, kylässä ja kaupungilla sekä nautin pitkistä yöunista. Kävin salakapassa, kuoharilla ja maitolasillisella. Nauroin, leikin, pelasin ja rakastin. Yksinkertaista. Laiskaa. Huvittavaa.

Kesä elettiin ja syksy tulee. Asiat alkavat asettua arkijärjestykseen ja edessä jossain siintää lämpö ja loma.

Yksi näistä on lukupiiri kirja, mutta mikä?

Päivän päättymisen värit

Maalaan värejä taivaalle. Päivän päättymisen värit. 

Voisi olettaa kaiken tapahtuvan 

pensselillä isolla, mutta oikeasti

se on pienempi kuin ajatus,

jota yritän kuvata. 

En pidä oranssista. Keltainenkin on aika vaikea. 

Nyt ne kuitenkin ovat läsnä

muistuttamassa kaikesta kuulemastani

ja rajaamassa mustaa maailmaa. 

Ehkä ne jäävät siihen. 

Päivän päättymisen värit ikuisesti taivaalle. 

(Kuva ja runo I-MP 2016)

Haaveiden toteutumista

Elämänkulun voi määritellä monin eri tavoin. Se voi olla päämääriin tähtäämistä ja kaikkensa niiden eteentekemistä. Se voi olla sattuman viemää tai omilla käsillä tehtyä. Minulle elämän kulku on vahvasti haaveisiin ja unelmiin rakentuvaa. Olen haaveilija ja unelmoija, joka uskoo niiden toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Kaikkea ei pidä saada nyt, vaan sitten, kun niihin on valmis.

Useimmat asiat, joita teen ovat haaveen synnyttämää. Osa on hyvin arkisia haaveita, kuten päiväkahvi museokierrokseen jälkeen hyvän ystävän kanssa. Osa on haaveita, joiden toteutuminen on paljon enemmästä kiinni kuin vain minusta itsestäni. Kauneinta on yhteisen haaveen toteutuminen. Sellainen oli esimerkiksi viime vuotinen pääsiäismatka Lontooseen Marita-serkun kanssa. 

Kuukauden sisällä on toteutunut sellaisia haaveita, joita en olisi uskonut vielä pitkään aikaan tapahtuvan. Meidän koti ja sinne kerätyt asiat ovat täyttäneet kymmeniä pieniä haaveita. Meidän molempien. Ja vielä niitä tulee täyttymään, kun vähitellen saadaan kaikki paikalleen ja sisään taloon.

Rakastan 1950- ja 1960-luvun huonekaluja ja taloja. Leveät ikkunalaudat, sirot jalat, lasin käyttö, selkeät linjat, maalin ja puun suhde, valon ja varjon leikki... Olen asunut 1950-luvun asunnoissa. Yhdistänyt vuosien varrella perinnöksi saamaani 1950-luvun ruokapöytään ja tuoleihin muita huonekaluja, purkkeja ja astioita. Vaatteissanikin on lähes aina vivahdus noista vuosikymmenistä. 

Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa ja pohtii yhteenmuuttamista, joituu useimmiten miettimään mitkä omista haaveista voivat toteutua yhteisessä kodissa. Ja mitähän haaveita toinen tuo yhteiseen kotiin. Meillä onneksi 1950-luvun tyyli hiveli molempien silmiä ja makua. Ensimmäinen yhteisen kodin ostos oli sohva, jossa oli juuri sitä henkeä. Se kertoi minulle, että voin hyvin paljastaa muita haaveitani ja hän omiaan. 

Ja missä sitä nyt ollankaan....

Sain enoni poismenon jälkeen mummoni vanhan senkin itselleni.
Siitä on hukkunut vetimiä ja avain, mutta silti se on edelleen
yksi ihanimmista huonekaluista, jonka tiedän.
Sen omistaminen oli aikoinaan haave, jonka en ikinä uskonut täyttyvän.
Nyt se seisoo eteisessämme ottamassa tulijat vastaan
ja säilömässä uumeniinsa lapasia, huiveja...
Ja se on meistä molemmista hieno ja säilyttämisen arvoinen. 

Olin haaveillut jo monta vuotta liinavaatekaapista.
1950-luvun kaapista, johon saisi pöytäliinat, pyyhkeet ja lakanat.
Kerroin toiveestani, kun kävimme ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme.
Se sai heti hyväksynnän.
Luulin, että joudun etsimään kauan, mutta lopulta se löytyi muutamassa päivässä.
Haimme liinavaatekaapin eilen kotiini ja asettelin sinne heti pöytäliinat, tabletit, keittiöpyyhkeet ja pyyhkeet.
Se tuli niistä täyteen. Ehkä sille pitää löytää pari, jotta lakanat ja tyynyliinat saisi yhtä kauniiseen paikkaan.  

Olohuoneeseen mahtuu monta haavetta. Uusi sohvamme ja nojatuolit.
 Kauniit Vallilan tyynyt, jotka sattumalta löysin, kun etsin tilaan verhoja. Kirjahyllyt täynnä kirjoja, eikä astioita. Kultaköynnökselle valtaisa rappujen seinä tilana lähteä rönsyilemään.
Kaikki haaveet eivät ole vielä toteutuneet tämän huoneen osalta.
Etsinnässä on 1950-luvun sohvapöytä ja astiakaappi. Verhot tulevat ensiviikolla ja matot joskus. Uudet kaiuttimet saapuvat kuukauden sisään ja kesällä etsitään levysoitinta. 

Voisi luulla, että tämä kaikki on vain minun haaveitteni toteutumista. Ne ovat kuitenkin muodustuneet vuoropuheluksi meidän haaveista ja toiveista. Olohuone on mietitty niin, että siellä voi katsoa hyvin elokuvia, mutta kuitenkin viettää aikaa yhdessä. Liinavaatekaappi teki musiikkihuoneesta kokonaisuuden (miten hyvin piano ja liinavaatekaappi voivatkaan sopia yhteen). Eteiseen on hakusessa kokovartalopeili, koska toisen puolikkaan mielestä sinne tarvitaan sellainen senkin rinnalle. Joku voisi sanoa, että tämä on minun näköinen koti, mutta itseasiassa tämä on meidän näköinen. Yllättävää kyllä meidän mauissa on monta yhteistä haavetta. Toteutuvaa sellaista vieläpä. 

j.k. Erikoista on se, että en olisi uskonut muuttavani pois Herttoniemen ihanasta 1950-luvun miljööstä. Sain kuitenkin siitä himpun verran mukaani näissä huonekaluissa. Siirsin tunnelman ulkoa sisälle ja itse asiassa tunnelma on nyt melkein vahvempi.