Katselin eilen ravintolan ikkunasta, kun 150 vuotta täyttävän Stockmannin katolta lumi valui pehmeästi katon reunalle ja pöllähti ilmaan hennoksi pilveksi hajoten kohta tuulen mukaan. Lumesta nauttiminen käy monella tapaa. Itse en ole hiihtäjäsorttia, mutta ymmärrän hyvin kuinka lumisista metsämaisemista nauttiminen voi rentouttaa hitaasti lykkiessä eteenpäin. On hauskaa seurata lapsia ensimmäisillä luistimilla ja heidän muksahduksia lumikasaan.
Itselle lumi merkitsee kaupungin muuttumista. Lumi tuo mukanaan rauhallisuutta, hiljaisuutta ja peittyviä kattoja. Kattojen tarkastelu on rauhoittavaa, rentouttavaa. Varsinkin viime aikoina, kun lumi ja tuuli ovat tuonneet niihin uusia muotoja, kuvioita ja elementtejä. Tietenkin samalla tulee tarkasteltua koko taloa, mutta katot puhuvat hyvin omaa kieltänsä, jota en ole vielä edes tavoittanut kunnolla. Lumi ei tee kaikesta samanlaista, vaikka peittääkin ne valkoiseen vaippaansa.
Ja kun lumi sulaa on jäljellä vettä, paljon vettä. Kevään hankintalistassa on saappaat. Vettä olen joutunut pohtimaan uudelle tavalla viime aikoina. Kaupungissa vesi on sekä näkyvää että piilossa. Viemäreissä kulkee vesimääriä, joita ei voi ymmärtää. Suihkulähteet, lammet, joet... Näkyvää ja rakennettua vettä on ympärillä loppumattomalta tuntuva määrä. Siksi tuntuu oudolta miettiä veden loppumista. Puhtaan veden katoamista tai sen kuljettamista pitkästäkin matkasta. Mielenkiintoisen aspektin aiheeseen antaa Designmuseon näyttely. Omaa läträilyä voi aina hillitä, mutta myös kehityksen tukeminen on tarpeellista.
13. helmikuuta 2012
3. helmikuuta 2012
Talojen välissä kaikuu
Oletteko huomanneet kuinka kirkkaana korviin käy mattojen tamppaamisesta nouseva ääni, joka kiertää korkeiden kerrostalojen seinissä? Talveen kuuluu ehdottomasti mattojen vieminen hankeen, mattopiiskalla mätkiminen niin, että hikivaluu, vaikka pakkasta on -20 astetta ja puhtaille lattioille levitetyt kylmät matonkuteet sukkien läpi. Ja se tuoksu.
Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.
En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.
Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).
--
Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.
Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.
(Maria Hatara)
Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.
En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.
Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).
--
Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.
Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.
(Maria Hatara)
10. tammikuuta 2012
Pieniä huomioita kirjoista
Olen viime aikoina lukenut 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvia kirjoja. Aino Kallaan Langatonta sähköä oli sattuma löytö syksyn kirjamessuilta. Loppiaisen kunniaksi aloitin sen ja yllätyin. Teos sisältää lyhyitä kuvauksia Ainon tuttavapiirissä olleista ihmisistä Lontoon ajoilta. Kaupunki itse saa myös osansa kirjassa pieninä sykähdyttävinä huomioina. Aino Kallas esimerkiksi määrittelee lontoolaisimmaksi Lontooksi Piccadilly Circuksen alueen. Teos on aikansa kuuluisuuksien kuvaus, jota Aino Kallaan monivivahteinen kieli tuo ytimekkäästi, mutta kaukana pintariipaisusta esille.
Tuomiojan Häivähdys punaista on toinen teos, jonka olen lukenut aivan äskettäin. Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa Salme Pekkalan elämää käsittelevä teos on hyvä kuvaus siitä kuinka paljon ja samalla niin vähän tutkija voi tavoittaa, kun ihmisistä on arkistoja muuallakin kuin kotimaassa. Vaikka teos on kahden naisen henkilöhistoriaa tarkasteleva, löytyy siitä mielenkiintoisia kohtia kaupungeista Helsingistä, Viipurista, Lontoosta, Tukholmasta, Moskovasta... Kaupunkitutkimuksellisesti kirja ei paljoa anna, mutta avaa kyllä pohtimaan tiettyjen kaupunkien roolia turvapaikkana, muutoksen tilanta, mahdollisuutena selvitä hengissä...
En ole vielä lukenut, mutta tv-sarjan ja elokuvan nähtyäni joudun vakavasti pohtimaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan lukemista. Odotan mielenkiinnolla minkälainen kaupunki avautuu kirjassa verrattuna elokuvaan ja tv-sarjaan.
Tuomiojan Häivähdys punaista on toinen teos, jonka olen lukenut aivan äskettäin. Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa Salme Pekkalan elämää käsittelevä teos on hyvä kuvaus siitä kuinka paljon ja samalla niin vähän tutkija voi tavoittaa, kun ihmisistä on arkistoja muuallakin kuin kotimaassa. Vaikka teos on kahden naisen henkilöhistoriaa tarkasteleva, löytyy siitä mielenkiintoisia kohtia kaupungeista Helsingistä, Viipurista, Lontoosta, Tukholmasta, Moskovasta... Kaupunkitutkimuksellisesti kirja ei paljoa anna, mutta avaa kyllä pohtimaan tiettyjen kaupunkien roolia turvapaikkana, muutoksen tilanta, mahdollisuutena selvitä hengissä...
En ole vielä lukenut, mutta tv-sarjan ja elokuvan nähtyäni joudun vakavasti pohtimaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan lukemista. Odotan mielenkiinnolla minkälainen kaupunki avautuu kirjassa verrattuna elokuvaan ja tv-sarjaan.
6. marraskuuta 2011
Kaduilta kahviloihin ja katoavia kahviloita
Viimeisten vuosien aikana on minulle ja ystävilleni muodostunut kantakahviloita. Jokaisella kahvilalle on oma tarkoituksensa ja joskus tämä näkyy myös tilauksissa. Kuluneen kesän ja tämän syksyn aikana kantakahviloissamme on tapahtunut muutosta. Osa on ollut ihastumisia, löytymisiä ja osa taas kyynelet silmiin tuovia menetyksiä...
Ensimmäinen muutos oli yllättävän positiivisen sattuman tulos. Kun aikoinani hain ensimmäistä kertaa opiskelemaan Haminassa opiskelun jälkeen, kävin pääsykokeissa Turussa. Pääsykoematkalla mukani oli äitini ja tuttavaperheemme vei meidät Apteekkimuseon yhteydessä olevaan Qwenselin kahvilaan. Käyntimme oli kuin pääsykoekirjaan astuminen. (Pääsykoe kirjana oli 1800-luvun kaupunkitilassa liikkumista.) Vaikka kaupungin kahviloihin tutustuminen alkoi juuri tästä kahvilasta, unohtui sen olemassa olo minulta lähes kymmeneksi vuodeksi. Tänä kesänä löysin Qwenselin kahvilan uudestaan. En tiedä oliko omistajanvaihdoksella vaikutusta asiaan vai tuliko vain tarve saada uusi paikka.
Qwenselissä oli vaihtunut omistaja alkukesästä. Uudella pitäjällä on ollut aiemmin pitopalveluyritys (kai) Piikkiössä. Kesän ja syksyn makeat ja suolaiset vaihtoehdot ovat kaikki olleet aivan ihania niin viikunapiirakasta raparperimarenkiin. Kävimme ystäväni ja kahvilan omistajan kanssa kesällä mielenkiintoisen keskustelun, kun omistaja kysyi meiltä (tuntemattomilta asiakkailta) olivatko hänen tuotteensa missä hinnoissa verrattuna kaupungin muihin kahviloihin. Totuuden mukaisesti sanoimme hintojen olevan aika alakanttiin ja niissä olisi varaa reilustikin nostamiselle. Syksyä kohden hinnat nousivatkin, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että olisi kauhistuttanut.
Toinen muutos oli Mansikkapaikan lopettaminen, joka meni itseltäni oikeastaan täydellisesti ohi. Mansikkapaikka oli ensimmäisten opiskeluvuosieni kantapaikka ja omistajarouvalla oli jopa vaikutusta tiettyihin valintoihin toisena opiskeluvuotenani. Aloitettuani päivätöissä ja muutettuani ei Mansikkapaikka ollut enää kotimatkani varrella ja vähitellen siellä käyntien määrä harveni. Kuluneena kesänä ystäväni kanssa pohdimme, että pitäisi siellä käydä, mutta kellonaika oli väärä tai olimme aivan toisella puolella kaupunkia ja asia jäi. Syyskuun alussa sain yllätyksekseni huomata, että Mansikkapaikka oli lopettanut toimintansa. Niitä kakkuja, suolaisia piirakoita ja ihania korvapuusteja jää kyllä kaipaamaan. Ja tietenkin omistajarouvan lämmintä, omistautunutta otetta.
Kantapaikkojen väheneminen ei tänä syksynä loppunut Mansikkapaikan sulkeutumiseen. Kuluneella viikolla jouduin surukseni kuulemaan, että reilun vuoden pystyssä ollut Bossaliina lopettaa. Ihana, rentohenkinen kahvila Maariankadulla sulkee ovensa 12.11. Bossaliina on vuoden sisällä noussut hyvin keskeiseksi kantapaikaksi minun elämässäni. Siellä on tullut vietettyä iltapäiviä neuloen, lukien ja juoden hyvää kahvia tai teetä. Lounasvaihtoehdot ovat olleet aina herkullisia ja annoskoissa ei olla pihtailtu. Brunssit ovat vieneet parikin tuntia, kun kaikkea on pitänyt kokeilla. Bossaliinan kaksi nuorta omistajatarta ovat omalla hersyvällä rohkeudellaan tuoneet kaupunkiin mukavan rentoa läsnäoloa. Paikka on ollut kuluneen vuoden aikana monen elämääni muuttaneen tilanteen näyttämönä. On surullista, että tällaisia loistavia paikkoja häipyy kaupungista.
Tuntuu kuin tuttujen kahviloiden lopettamisen myötä osa muistelun ja kokemisen mahdollisuuksista katoaisi. Toivottavasti näemme vastakin Bossaliinan neidit ja Mansikkapaikan rouvan pitämässä kahvilaa.
Jotta ei jäätäisi surun alhoihin täytyy muistaa myös syksyn kahvilalöytö. Pieni ihastuttava makeahetki on Kahdeksannessa kaupunginosassa oleva Kahvila Pikku Josefiina. Valitettavasti se on tilallaan pieni, joten siitä ei varmastikaan muodostu seurustelukahvilaa, mutta sen marjapiirakka vei kielen mennessään ja erittäin halpa hinta kevensi opiskelijan kukkaroa yllättävän vähän. Pussitee on aina pussitee, joten ehkä Pikku Josefiinasta voi tulla kilpailija Kosken leipomolle viikonlopun kotiin ostettavien herkkujen osalta. Ehkä.
Nykyisiä ja tulevia kantapaikkoja (myös tekstissä mainitsemattomia)
Pikku Josefiina
Cafe Art
Bossaliina
Cafe Mansikkapaikka
Latte Cafe
Kosken leipomo
Ensimmäinen muutos oli yllättävän positiivisen sattuman tulos. Kun aikoinani hain ensimmäistä kertaa opiskelemaan Haminassa opiskelun jälkeen, kävin pääsykokeissa Turussa. Pääsykoematkalla mukani oli äitini ja tuttavaperheemme vei meidät Apteekkimuseon yhteydessä olevaan Qwenselin kahvilaan. Käyntimme oli kuin pääsykoekirjaan astuminen. (Pääsykoe kirjana oli 1800-luvun kaupunkitilassa liikkumista.) Vaikka kaupungin kahviloihin tutustuminen alkoi juuri tästä kahvilasta, unohtui sen olemassa olo minulta lähes kymmeneksi vuodeksi. Tänä kesänä löysin Qwenselin kahvilan uudestaan. En tiedä oliko omistajanvaihdoksella vaikutusta asiaan vai tuliko vain tarve saada uusi paikka.
Qwenselissä oli vaihtunut omistaja alkukesästä. Uudella pitäjällä on ollut aiemmin pitopalveluyritys (kai) Piikkiössä. Kesän ja syksyn makeat ja suolaiset vaihtoehdot ovat kaikki olleet aivan ihania niin viikunapiirakasta raparperimarenkiin. Kävimme ystäväni ja kahvilan omistajan kanssa kesällä mielenkiintoisen keskustelun, kun omistaja kysyi meiltä (tuntemattomilta asiakkailta) olivatko hänen tuotteensa missä hinnoissa verrattuna kaupungin muihin kahviloihin. Totuuden mukaisesti sanoimme hintojen olevan aika alakanttiin ja niissä olisi varaa reilustikin nostamiselle. Syksyä kohden hinnat nousivatkin, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että olisi kauhistuttanut.
Toinen muutos oli Mansikkapaikan lopettaminen, joka meni itseltäni oikeastaan täydellisesti ohi. Mansikkapaikka oli ensimmäisten opiskeluvuosieni kantapaikka ja omistajarouvalla oli jopa vaikutusta tiettyihin valintoihin toisena opiskeluvuotenani. Aloitettuani päivätöissä ja muutettuani ei Mansikkapaikka ollut enää kotimatkani varrella ja vähitellen siellä käyntien määrä harveni. Kuluneena kesänä ystäväni kanssa pohdimme, että pitäisi siellä käydä, mutta kellonaika oli väärä tai olimme aivan toisella puolella kaupunkia ja asia jäi. Syyskuun alussa sain yllätyksekseni huomata, että Mansikkapaikka oli lopettanut toimintansa. Niitä kakkuja, suolaisia piirakoita ja ihania korvapuusteja jää kyllä kaipaamaan. Ja tietenkin omistajarouvan lämmintä, omistautunutta otetta.
Kantapaikkojen väheneminen ei tänä syksynä loppunut Mansikkapaikan sulkeutumiseen. Kuluneella viikolla jouduin surukseni kuulemaan, että reilun vuoden pystyssä ollut Bossaliina lopettaa. Ihana, rentohenkinen kahvila Maariankadulla sulkee ovensa 12.11. Bossaliina on vuoden sisällä noussut hyvin keskeiseksi kantapaikaksi minun elämässäni. Siellä on tullut vietettyä iltapäiviä neuloen, lukien ja juoden hyvää kahvia tai teetä. Lounasvaihtoehdot ovat olleet aina herkullisia ja annoskoissa ei olla pihtailtu. Brunssit ovat vieneet parikin tuntia, kun kaikkea on pitänyt kokeilla. Bossaliinan kaksi nuorta omistajatarta ovat omalla hersyvällä rohkeudellaan tuoneet kaupunkiin mukavan rentoa läsnäoloa. Paikka on ollut kuluneen vuoden aikana monen elämääni muuttaneen tilanteen näyttämönä. On surullista, että tällaisia loistavia paikkoja häipyy kaupungista.
Tuntuu kuin tuttujen kahviloiden lopettamisen myötä osa muistelun ja kokemisen mahdollisuuksista katoaisi. Toivottavasti näemme vastakin Bossaliinan neidit ja Mansikkapaikan rouvan pitämässä kahvilaa.
Jotta ei jäätäisi surun alhoihin täytyy muistaa myös syksyn kahvilalöytö. Pieni ihastuttava makeahetki on Kahdeksannessa kaupunginosassa oleva Kahvila Pikku Josefiina. Valitettavasti se on tilallaan pieni, joten siitä ei varmastikaan muodostu seurustelukahvilaa, mutta sen marjapiirakka vei kielen mennessään ja erittäin halpa hinta kevensi opiskelijan kukkaroa yllättävän vähän. Pussitee on aina pussitee, joten ehkä Pikku Josefiinasta voi tulla kilpailija Kosken leipomolle viikonlopun kotiin ostettavien herkkujen osalta. Ehkä.
Nykyisiä ja tulevia kantapaikkoja (myös tekstissä mainitsemattomia)
Pikku Josefiina
Cafe Art
Bossaliina
Cafe Mansikkapaikka
Latte Cafe
Kosken leipomo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)